Olen melko lailla tunnilleen ollut viikon Suomessa, Kuusankoskella, kotona. Ajatuksia ja tunnetiloja on vaikea kiteyttää yhteen sanaan saati virkkeeseen; ei tekisi oikeutta tälle sisäiselle myllerrykselle ja ajoittaiselle hämmennykselle ja epäuskolle. Mutta tarkoitus olisi nyt hieman ruotia mennyttä vaihtokautta sekä tietysti kotiinpaluuta.

Tuntuu kuin olisin astunut aikakoneesta pysähtyneeseen hetkeen. Vuodenajat ovat vaihtuneet, valkeus muuttunut vihreydeksi ja liikenneympyrät saaneet muotonsa poissaollessani. Muutoin tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Ainoastaan minä olen muuttunut. Vai olenko? Sitä pitäisi kysyä läheisiltä, joiden kanssa olen tekemisissä. Sisäinen muutostilani on totta mutta paistaako se ulos päin, en tiedä. Jotenkin tuntuisi kuitenkin huvittavalta elää ja toimia täällä kuten Ruotsissa: kommunikoida ruotsiksi ja englanniksi (ekoina päivinä tosin ruotsia lispahteli sekaan :b). Toisaalta polkupyörä on kuin kasvanut ahteriini kiinni, vaikken täällä aiemmin juuri fillaroinut. Samoten korridoorielämästä on jäänyt päälle omien jälkien siivoaminen "yhteisissä" tiloissa heti kun mahdollista (tämäkään tuskin ketään haittaa?). Muuten varmaankin olen habitukseltani suurin piirtein sama ihminen kuin täältä lähtiessäni ja kuitenkin sama ihminen kuin olin vaihtokauden ajan Ruotsissa. Mitähän oikeastaan tässä siis ihmettelen? Ehkä sitä sisäistä kriisiä, jonka kourissa ajoitellen olen. Minulla on valtava ikävä sitä elämää, jota elin vaihtokauden ajan. Valitettavasti vastaava ei ihan samassa mittakaavassa ole mahdollista täällä; täällä juhliminen maksaa enemmän kuin nationeissa, täällä ei ole aistittavissa sitä ihanaa kansainvälistä ilmapiiriä vieraine kasvoineen ja kielineen (joskin Serranon perhe tuo ihanasti mieleen espanjalaiset kaverini ja heidän puheensorinansa ja olen viikossa huomannut, etten tunne tältä kylältä enää ketään :D). Lisäksi juuri tämä pysähtyneisyyden ja muuttumattomuuden tila vaivaa minua. Miksei mikään muutu? Mieleni on levoton ja olo samalla kertaa saamaton. Kouluhommia pitäisi aloitella mutta päivät kuluu ihmetellessä. Ehkä sitä saa viikon käyttääkin "palautumiseen"...

 

 

 

Kymijoki, Kuusankosken sillalta

 

Vai olenko vain katsellut maailmaa taikapeilin läpi viimeiset puoli vuotta? Olen elänyt tähän astisen elämäni ikimuistoisimman ja mahtavimman (sori!) ajanjakson, asunut toisessa maassa ja seikkaillut enemmän kuin aiemmin useassa vuodessa yhteensä. Luulen, että jokaiselle ulkomaanvaihtojaksolaiselle kokemus on ikimuistoinen, mutta suurin osa palaa luontevasti siihen arkeen, josta lähtikin. Minun sisälläni kuitenkin syttyi valtava palo nähdä ja kokea aina vain enemmän ja toivonkin, ettei tämä jää tähän! Taikapeili näytti minulle mihin minusta on, mitä maailmalla on tarjottavanaan; tämän kaiken se tarjoaa kaikille, jotka vain haluavat ja uskaltavat lähteä (no okei, ilman helpoksi tehtyä vaihtariohjelmasysteemiä tuskin olisin näin vain lähtenyt, mutta totta on, etteivät valtioiden rajat enää ole kuin muurit.), kunhan vain uskaltaa katsoa ja esittää sille toiveensa.

Näkymä Ven -saarelta Landskronan rannikolla Skånessa

Mitä taakseen jättää sen edestään löytää, eikö? Se minkä jätin Suomessa taa lähtiessäni on taas käsin koskeltetavissa; niin hyvässä kuin pahassakin. Viikossa en ole vielä täysin tähän paikkaan kotiutunut. Ehkä siihen vaikuttaa juuri se, ettei mikään ole mennyt täällä eteen päin, ei todella, vaikka tokihan ihmiset ja asiat muuttuvat. Mutta sama kateus ja negatiivisuus oli vastassa, sama sotku, kuin minkä ilolla jätin taakseni. Halusinkin pois. Halusin nähdä mihin minusta on kun menen ja olen vain itseni ilman, että kukaan tunsi minua ja tiesi millainen ihminen olen tai olin ollut. Tunsin itseni rehellisemmäksi ja vapaammaksi kuin koskaan. Nytkö palaan samoihin uomiin ja olen se Hanna, jonka kaikki täällä tuntevatkin vai olenko tarpeeksi vahva pitääkseni kiinni siitä, joka olin Ruotsissa? Se olin minä, siis todellakin. Se minkä jätin taa Ruotsissa, löydänkö sitä enää edestäni? Toivottavasti. Onneksi tutustuin moniin ihmisiin (ja myös todella moneen ihanaan suomalaiseen), jotka ovat jakaneet saman kokemuksen kuin minä. Ehkä me ymmärrämme toisiamme ja voimme edes hetkittäin palata niihin huolettomuuden ja vapauden hetkiin myös kotomaan kamaralla...Aion ainakin yrittää.

 

En näe tulevaisuutta kuukautta pidemmälle. Se tuntuu toisaalta todella hyvältä, sillä ennen Ruotsia elin elämää, jonka kulun tiesin tammikuusta joulukuuhun. Tylsää ja yksitoikkoista! Ruotsissa opin olemaan stressaamatta ja suunnittelematta liian pitkälle; tilanteet muuttuvat äkkiarvaamatta ja yleensä vain parempaan/hauskempaan suuntaan :) Nyt elän päivä kerrallaan ja yritän olla stressaamatta persaukisuutta ja toimettomuutta; "asioilla on tapana järjestyä". Tuo ennen minua kontrolli- no ei nyt -friikkiä, mutta kuitenkin armotonta kontrolli-intoilijaa v*tuttanut sanonta on tällä hetkellä ohjenuorani. Asioilla on tapana järjestyä, joskus ne ottavat jopa suunnan arvaamattoman, mahtavaa! Vaikka joutenolo ei olekaan minulle ominaista saati edes minua juurikaan miellyttävää, tämä jokseenkin pakotettu toimettomuus tehnee ihan hyvää. Pakko rauhoittua ja olla vaan. Koiratkin tykkää kun puuhaan niiden kanssa. Kirjakasaan kun jaksaisi tarttua...

 

Koirat matkalla Kymijoen rantaan

 

Tulevaisuuttani ei ole kirjoitettu mihinkään kiveen. Heinäkuussa saan tietää pääsenkö hakemilleni kursseille Lundin yliopistossa. Jos pääsen, niin tiedän mitä teen seuraavat puoli vuotta ;) Muussa tapauksessa juodun hiukan tuuliajolle, graduprojekti repussani minne lie...Miksei? :)